23. Elokuu, 2011 @ 09:29, kirjoittaja dolce
Tekstiä on tullut lisää loppuun ja vähän väleihinkin. Laitan sen nyt taas näykyviin, koska olen saanut sellaisen pyynnön.
Varsinaisia korjauksia en ole palautteen perusteella vielä juurikaan tehnyt, katson niitä sitten kun suurin luovuuden puuska menee ohi.
XXXX
eli
Helsingin hämärämpi puoli
Esipuhe
Koska yritän tehdä elämässäni vielä jotain älykästä, olen kirjoittanut tämän kirjan.
Olen pyrkinyt tasapainoon lennokkaan dramaattisuuden ja uskottavuuden välillä. Uskottavuuden takia tämän kirjan sattumuksista osa on ’mausteeksi’ täysin tositapauksia, joita on sattunut minulle tai ehkäpä jollekulle tuntemalleni henkilölle. Osa on täysin keksittyä. Koska oikeassa elämässä en halua tulla kutsutuksi Pasilaan, tunnustan että luonnollisesti kaikki kirjassa esiintyvät laittomuudet ovat täysin keksittyjä.
Paljon kiitoksia teille ihanat ystävät ja tuntemattomat, jotka olette kirjoitusvaiheessa antaneet minulle arvokasta palautetta.
1
Elokuussa 1990
Olen Timo Laaksovaara, kotoisin Sonkavaaran pitäjän Kituvaaran kylästä. Siinä vaaraa kerrakseen.
Muutoin vaaraton elämäni muuttui täysin ollessani kaksikymmenvuotias. Isäni oli työmies, syönyt ikänsä läskiä, eikä ikinä päätynyt lääkärin vastaanotolle ennen kuin 52-vuotiaana kuolinsyyn määritystä varten. Sydänkohtaus. Tullessaan isäni tuoreelta haudalta, äitini jäi rattijuopon ajaman auton alle ja kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta.
Kylän kaikissa muissa perheissä oli paljon lapsia. Siellä oltiin hurskaita ja uskottiin Herran sanaan; lisääntykää ja täyttäkää maa. Mutta jostain kumman syystä, joka oli ikuisesti todellinen tabu, olin ainoa lapsi. Suku oli pieni. Oli minulla kai Ruotsissa pari serkkua, mutta heitäkään en muista koskaan nähneeni. Olin siis yhtäkkiä ainokainen.
Olin fiksu nuori mies, juuri armeijasta päässyt ja sitä ennen kirjoittanut Sonkavaaran lukiosta kai koulun kaikkien aikojen parhaat ylioppilaspaperit. Äiti toivoi minusta aina pappia, isä taas lääkäriä. Molemmat sanoivat, että mene poika Helsinkiin lukemaan, siellä on maan parhaat koulut. Ja sitten tulet takaisin omalle kylälle, seurakunnan pastoriksi tai kunnanlääkäriksi.
Niinpä olin pyrkinyt Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa ja isän mieliksi myös lääketieteelliseen. Sitten ihan varmuuden vuoksi, niin olin kotona sanonut, myös kauppakorkeaan. Isä oli todennut, että voithan sinä sinne kauppakouluunkin pyrkiä. Jos et muualle pääse, niin olet siellä vuoden ja pyrit uudestaan sinne lääkärikouluun. Mutta kauppamieheksi et rupea, ne ovat huijareita kaikki, kuten isoisäsikin oli.
Pääsin helposti kauppakorkeaan, kuten halusinkin. Pääsin myös teologiseen, mutta hyväksymiskirjeen olin piilottanut vanhemmiltani. He luulivat elämänsä viimeiseen päivään asti, että joutuisin syksyllä menemään tilapäisesti ’kauppakouluun’, kun en muualle päässyt. Mutta nyt minun ei tarvinnut enää salata totuutta keneltäkään. En ollut kenellekään tilivelvollinen.
Paitsi olihan Meeri. Meeri oli saman kylän tyttöjä, kaksi vuotta minua nuorempi. Meeri oli kylän kaunein tyttö. Ja olisihan siellä ollut kolme muutakin sopivan ikäistä. Mutta kohtalomme sinetöityi jo ollessani kuusi vuotta ja Meerin ollessa neljä. Leikkiessämme lääkärileikkiä Meeri sanoi minulle: ”Nyt meidän sitten pitää mennä isona naimisiin!”.
Siihen mennessä kun olin kuusitoista koko kylä jo tiesi, että Meeri ja minä olimme toisillemme luvatut. Menin lukioon, ja Meeri jäi kylälle hoitamaan muiden perheiden lapsia ja autteli maatalojen töissä. Kituvaaran kylän tyttöjen ei tarvinnut käydä kouluja, mitäs ne kirjaviisaudella olisivat tehneet sitten kotirouvina lapsilaumansa keskellä. Lukiossa sain paljon uusia tuttuja, mutta läheistä ystävyyttä en halunnut kenenkään kanssa. Mitä olivatkaan pahatapaisia muiden kylien kakaroita, tupakkaa polttivat ja kaljaakin joivat. Olisihan siellä lukiossa ollut nättejä tyttöjä, nätimpiä kuin Meeri. Mutta enhän minä voinut enää niitä katsella. Kituvaarassa kaikki tiesivät minun menevän Meerin kanssa naimisiin, kun Meeri täyttää kahdeksantoista.
Meerin kahdeksantoistavuotispäivä sattui elokuiseksi lauantaiksi. Olimme jo kauan sitten sopineet, että se on meidän hääpäivämme. Kirkko ja seurantalo oli varattu hyvissä ajoin, vaikka eihän niihin tungosta muutenkaan ollut. Kirkossa oli vuoteen ehkä kolmet häät ja kymmenet hautajaiset. Ja kolme viikkoa ennen häitämme äiti kuoli, kuukausi isän jälkeen.
Suvun suunnalta minuun kohdistuneet odotukset haudattiin kirkkomaahan isän ja äidin mukana. Huomasin äkkiä, että en halunnut palastakaan siitä suunnitelmasta, jota minun varalleni oli vuosikaudet kaavailtu. Ja niihin kaavailuihin kuului myös Meeri.
Mutta miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. Ei häitä voi perua vain sen takia, että mies ei enää haluakaan mennä naimisiin. Niinhän ne miehet ovat aina menneet naimisiin, puoliväkisin ja painostuksen jälkeen. Näin asiat vain menevät. Menen naimisiin, otan Meerin mukaan Helsinkiin kun kolmen viikon päästä aloitan opinnot ja elämme elämämme loppuun asti. Yhtä onnellisina kuin kaikki Kituvaaran vanhat pariskunnatkin.
Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat ja meille kaunis oli maa, kuten Tapio Rautavaara rahisevassa tallenteessa lauloi. Hääjuhlissamme oli koko kylä ja pari kauempaakin tullutta. Sain koko illan ottaa vastaan ensin säälitteleviä surunvalitteluja isäni ja äitini johdosta, ja sitten väkinäisiä onnentoivotuksia hääparille.
Nuoren parin hääyö on aina ikimuistoinen. Niin meilläkin, emmehän olleet edes nähneet toisiamme ilman vaatteita sen jälkeen kun Meeri oli neljän vanha. Kun olimme vihdoin päässeet (tai joutuneet) kahdestaan häähuoneeseen, sammutin valot ja huoneeseen tuli hämärää. Meeri kääntyi selin, riisuutui ja meni peiton alle. Ja sanoi: ”Miun mies, tuu ja anna miulle poika!”
Tiesin kyllä teoriassa suunnilleen, mitä pitäisi tehdä. Mutta en oikeastaan olisi halunnut. Meeri sulki silmänsä ja puristi huulet yhteen, valitettavasti myös ne alemmat huulet siellä kriittisellä alueella. Tunnelma oli kuin hammaslääkärissä juuri kun pitäisi alkaa porata. Jotenkin onnistuin työntymään sisään ihan oikeaan paikkaan, Meeri nyyhkäisi ja verta valui. Työntelin muutaman kerran edestakaisin, nykäisin itseni irti ja juoksin vessaan. Heitin ovelta Meerille vessapaperirullan, pyyhkiköön suurimmat veret siihen.
Hetken päästä Meeri huusi: ”Timo, sie et laittanu siemenii miun sissään! Mikä siul on? Eikö myö koskaa saaha lapsii?”
”Elä huoli Meeri. Kyl mie viel. Myö ehitään viel”, yritin lohdutella. Valehtelin minkä kehtasin.
2
Syyskuussa 1990
Kauppakorkeakoulun lukuvuosi alkoi 1.9.1990. Paitsi ei minulle. Helsinkiin menoa piti lykätä pari päivää, koska olin saanut kutsun naapuripitäjään asianajajan luokse. Tai ei kai se ihan oikea asianajaja ollut, lakiasiaintoimisto Virkkusen omistaja ja ainoa työntekijä Elias Virkkunen se oli. Missä lienee lakiasioita oppinut.
Elias Virkkunen sanoi minulle: ”Mie otan ossaa siun isän ja äitin poismenon johosta. Mie kutuin siut tänne, ku heitin perunkirjotus häätyy tehä kolmen kuukauven sisäll heitin kuolemast.”
”No mitäs siin on, miunhan ne kaikki on, eiks nii?”, ihmettelin.
”Äitilläs ja isälläs ol testamentti.”
”Elä sie, eihä niil ketää tuttui ees ollu! Ei voi olla.”
”Sallitha sie, ett mie kerron. Isäs on antanu kaiken siulle. Äitis on antanu kaks sataa markkaa Sonkajärven marttakerhon ompelutarvikerahastoon. Häl on säästötilil semmonen viistoist tuhatta, eli se otetaa sielt. Loput on siun. Ja sit molemmil on viel semmone ehto, ett siun vaimol, nykysel tai tuleval, ei voi ikipäiväs olla mitää oikeutta siun sukuperintöön. Ei eron eikä kuoleman sattues. Eli jos siul ei oo lapsii ku sie kuolet, nii kaik menee valtiolle, jossei siul oo testamenttii. Eli haluuks sie, ett mie teen siulle testamentin ny? Ei maksa ku kaks tonnii, saat ny halval ku siul on noi kurja tilanne ett oot justiin orvoks jääny.”
”Emmie viel kuole. Mut sanoha sie, minkä arvonen se meän tila o?”
”Tietenkii sie haluut tietää, paljonko sie jouvut maksamaa perintöveroo. Mie oon laittanut tähä paperille, ett talo ja tila, metät ja niityt ois arvoltaa sellanen yheksän sataa tuhatta markkaa. Vaik ohan ne tietty oikeesti enemmä. Siun vaari se ol kova kauppamies, ku sai ostettuu sovan jälkeen nii halval nii paljo maita. Eikä isäs oo niihi koskenu, ei ees mettää myyny. Nii ett sie saat perintöverot helpost maksettuu, ku myyt yhtiölle vähä mettää. Ne ostaa puut vaik pystyyn, ei siun tartte itte mitää tehä.”
Mutta olin jo päätökseni tehnyt. ”Ei ku mie myyn kaiken. Talon, metät, niityt, lammet, mööpelit, kipot ja kupit ja hopeet. Mie en tuu tänne enää ikinä. Voiksie hoitaa sen myymisen, ku miun pitää mennä Helsinkiin opiskeleen?”
”Että myisit kaiken? Siitä ei isäs pitäis.”
”Tulkoon sitte kirkkomaalta miuta moittiin, jos ei piä. Vaan ei se siulle kuulu. Hoidakko sie myynnin? Saat kaks rosenttii tilan hinnast, ja kakskytä rosenttii mööpeleitten ja kipposten huutokaupast.”
”No, kylhä mie sen voin tehä. Yhtiö ostaa maat, se on selvä. Mut ei kylän miehet siit pidä, kyl ne miuta kattoo pahast ko näkee. Kyl mie tahon kaks ja puol rosenttii.”
”No sen kun otat. Laita miulle rahat Helsinkiin sitä mukaa ku saat. Mie meen ny. Tos on siulle tilinumero ja osoite.”
”Sie oot ollu koko aja ihan toistolkkune ko tääl Helsingis ollaa oltu”, Meeri sanoi minulle eräänä iltana kotona, tai siis opiskelukämpässäni. Olimme olleet Helsingissä kaksi viikkoa. Meeri oli kotirouvana, käynyt kaupassa ja laittanut minulle ruokaa. Minä olin yrittänyt käydä luennoilla ja pohtinut niinkin yksinkertaista asiaa kuin elämäni tarkoitusta. Ja yrittänyt olla mahdollisimman paljon kotoa poissa.
”Mull on vaan niin paljo uusii juttui, ku tääl Stadis on nii erilaiset mestat kun siel kotopuoles oli”, vastasin jollakin Sonkajärven murteen, nuorten yleiskielen ja nykystadin slangin sekasotkulla. Olin ensimmäisestä päivästä lähtien yrittänyt sopeutua joukkoon, häpesin maalaisuuttani. Ja kielellisesti lahjakkaana kykenin omaksumaan uutta puhetapaa varsin nopeasti, vaikka tuolloin puhuinkin vielä miten sattuu. ”Luennot on tosi vaikeit, ja ku ei tääl tunne viel ketään.”
”Kyl siun pitäis vähä oppii tuntemaa siun koulukavereit, voisit piristyy”, järkeili Meeri. ”Sie oot ollu nii hiljane sen jälkee, ku siun äiti kuoli. Tai meän vihkimisen jälkeen, kai.”
”No, niitä on tapana kutsua opiskelukavereiksi”, vastasin erittäin kyynisesti ja harmissani siitä, kun Meeri oli minun silmissäni niin maalainen, tyhmä ja sivistymätön. Kaksi viikkoa olivat tehneet minusta muka jo ihan eri ihmisen, sivistyneen kaupunkilaisen. ”Huomenna on ekat mursubileet, kai voisin mennä hieman katselemaan meininkiä”.
”Mursu- mitkä?”, ällistyi Meeri.
”Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat on mursuja meillä”, valistin. ”Ihan samoin kuin teekkareilla on fuksit. Ja bileet ovat sama kuin juhlat, jos et tiennyt”.
”Emmie sentää ihan tyhmä oo. Mee vaa, mutta elä sit juo viinaa.”
”Sinäkö minua kiellät juomasta viinaa?”, suutahdin. Mielessäni oli halkopinon takana oleva kossupullo, ihmettelin vaan, miten kaupungissa voi olla halkopino. Ehkä ne kossupullot pidetäänkin vessanpöntön takana, mietin. Päätin silti olla ostamatta omaa pulloa, kai siellä joku silti antaa naukut.
Bileissä oli enemmän väkeä kuin koko Kituvaaran kylässä asukkaita. Ja tunnelma oli vilkas ja välitön. Tajusin, että ihmiset voivat olla vapaammin, kun monikaan ei tunne eikä ainakaan juoruile. Sonkavaaran nuorisotalolla ei voinut edes sylkäistä kuistille ilman, ettei siitä olisi Kituvaarassa seuraavana päivänä juoruiltu.
Oman kossupullon sijasta opiskelijoilla oli nerokas systeemi: bileissä myytiin Alkon hinnalla nelosolutta ja lonkeroa. Anniskelulakia yritettiin kiertää siten, että kukin oli muka ennakkoon tilannut juomansa, ja jotkut olivat vain käyneet hakemassa ne muiden puolesta. Samapa tuo minulle, oliko se ihan laillista vai ei. Pääasia oli, että olutpullon tai lonkeropullon sai ostaa kolmella markalla, ja tuota temppua sai toistaa ihan niin monta kertaa kuin halusi. Juoma ei loppunut kesken.
Aluksi en osannut oikein puhua muiden kanssa. Mutta noin kuudetta olutta hakiessani joku kaunis neitonen kysyi minulta: ”Hei, oisko sul heittää kolmee hugee? Mult loppu hynä, mut saat huomenna takas. On mul tilillä kuulaa, puoleks vuodeks laina tuli just. Ja opintoraha. Aattele, lainaa yli kolme tonnii, ja ilmasta rahaaki melkein kuus hunttii. Sitä ei tartte ikinä maksaa takas. Vittu, ku ne ei anna mulle maksimii, ku faijan tulot on nii isot. Nii mä oisin tietyst menny Hankenille, mut faija sano ett mun pitää oppii skrivaan suomee paremmin. Ja onhan meil parempi taso ja paremmat proffatki. Nii paljonks sä sait tukee? Ja onks sul sit kolmee hugee?”
Olin mielissäni siitä, että tuo kaunis neitonen puhui minulle, ja hetken mietittyäni jopa ymmärsin suunnilleen, mitä hän tarkoitti. Olin tosi häkeltyneenä tuosta avoimesta puhetulvasta, ovatko kaupunkilaistytöt tosiaan noin suorasukaisia? Paljon myöhemmin tajusin, että siihen saattoi vaikuttaa jokin olutta vahvempi päihde. Sain sanotuksi sekamurteellani: ”Joo, kyl mä voin antaa siulle kolme markkaa. Ei siun piä maksaa takaisin, mäkin sain just opintoihin rahaa. Eikä miun tartte maksaa sit takaisi.”
”Voi tänks”, sanoi nainen. ”Sä puhut tosi hauskasti. Nii, paljoks sä sait fyffee?”
Elias Virkkunen oli saanut tilan myydyksi, ja olin juuri samana päivänä saanut rahat. Vastasin rauhallisesti: ”Taisi olla jotain 1,2 miljoonaa.”
Nainen toipui hämmästyksestään muutamassa sekunnissa. ”Niin, mä oon Camilla. Frendit sanoo Camiks. Mikä sun nimi on?”
Täysin untuvikkovaiheessa oleva sosiaalinen lahjakkuuteni tai oikeammin miellyttämiskykyni nosti päätään kenties ensi kertaa elämässäni. ”Mä oon Tim. Frendit sanoo yleensä Tim, jossei ne keksi lyhyempää versiota.”
”Voi, kun sä oot hauska”, sanoi Cami. ”Sä et taida ihan puhua ruotsia?”
”Nå, bara något lite jag har lärt mig i skolan.”
“Juntiks sä oot aika sivistyny. Onks sul gimmafrendiä?”
Nyt vasta huomasin katsoa naista muutenkin kuin silmiin. Hän oli tietenkin noin 19-vuotias, mursu kuin oli. Vain hieman minua lyhyempi, hoikka missimäinen vartalo, painoa vähemmän kuin yhdelläkään tytöllä Sonkavaarassa, jossa naisen piti olla sopivasti pyöreä ollakseen hyvän emännän näköinen. Vaaleat, pitkät hieman taipuisat hiukset, ei näyttänyt niinkään suomalaiselta kuin ruotsalaiselta, josta hänen esivanhempansa epäilemättä olivat kotoisin. Vaikka nainen kuului ’svenskatalande bättre folkiin’ eivät hänen vanhempansa voineet olla kovin rikkaita, koska 1,2 miljoonaa markkaani olivat tehneet häneen vaikutuksen.
Havahduin, minulta kysyttiin jotain. ”Ai, mitä?”
”Nii, onks sul gimmafrendii? Siis tyttöystävää?”
Ohikiitävän hetken mietin, että valehteleminen on oikeastaan syntiä. Sitten sanoin kirkkain silmin: ”No, ei tietenkään. Mä oon vasta tullu tänne toiselta puolelta maata.”. Teknisesti ottaen en valehdellut, eihän minulla ollut tyttöystävää, vaan vaimo. Olin ottanut sormuksen pois ennen bileisiin tuloa, samoin kuin kotipuolessa ukkomiehet tapasivat tulla lavatansseihin.
”No, mul on gimmafrendei vaik kuin vitusti!”, heitti Cami yrittäen osoittaa erinomaista huumorintajua. ”Haluuks sä vetää mun kaa sätkän?”
”Ei kiitti, en mä polta.”
”Just joo sitähän mä kysyin. Sä oot sitte hauska. Oliks teil siel böndel telkkarii?”
”No, meill kyl oli, vaikka olihan siel monta taloo, jossa se ois ollu syntii.”
”Ei vittu! Mä repeen. Nyt tuut mun kaa tonne, nii opit mitä synti on!”
”Siis mihin, tai joo, tuun tuun.”
Cami veti minua kädestä, ja kuvittelin suunnilleen olevani menossa nurkan taakse pussailemaan. Vessojen kohdalla hän kiskaisi minut sisään yhteen koppiin ja veti minut kiinni itseensä. Kun yritin antaa perinteistä maalaispusua, minua olikin ahne kieli vastassa. Aina sitä oppii. Kun joten kuten yritin vastata kielisuudelmaan, hänen kätensä oli jo housuissani. Ja hetken päästä minun housuni olivat jo nilkoissa ja herkkä elimeni oli hänen suussaan.
Kohta jo tunsin voimakasta halua purkautua. Tämähän oli parempaa kuin runkkaaminen! Viime hetkellä tajusin, mitä minulle oli tapahtumassa, tartuin Camia hiuksista ja kiskaisin hänen päätään taaksepäin niin, että se kolahti seinään.
Huusin: ”Saatana ei, emmie halua! Miulla on vaimo, ja tää on haureutta! Mee pois!”
Nainen reagoi: ”Voi vittu mikä hullu jeesustelija sä oot! Saatana mua sattu! Ala perkele vetää tai mä puren sulta mulkun veks!”
Palasin kotiin ’tuhannen kapakan kautta’. Joten kuten sain avaimen oveen ja oven auki, mutta se tietenkin kolahti enemmän kuin oli tarkoitus. Mutta turhaan varoin tekemästä meteliä, koska Meeri oli hereillä odottamassa minua.
”Timo, mikä siul nyt on? Ootko sie juonu ittes tuommoseen kuntoon? Miten sie ny tolleen?”
”Tää on virhhe. Tää on isho virhhe.”
”No onhan se virhe, jos sie juot liikaa. Tuuhan ny petiin.”
”Eikuh thää koko juttuh on virhhe. Isho virhe. Virhhe.”
”Puhutaa myö sitte aamulla. Ja jos sie et viihy siel kauppakoulus, nii mee sit lukee papiks. Sie sanoit miulle, ett sie oisit päässy sinneki. Mee sie sinne sit.”
”Eiku sie oot virhhe. Sie oot miulle iso virhhe. Virhhe. Emmie. Virhhe.”
”Sie oot ny Timo iha sekasin. Tuu petiin, ja puhutaan huomenna.”
”Virhhe. Sie oot virhhe.”
Olin vielä kovin nuori ja elämässä kokematon. Seuraava päivä olisi voinut mennä hieman eri tavalla, jos olisin jo ollut oppinut sen, että kauheassa krapulassa ihminen kokee tilanteensa ja tulevaisuutensa kovin synkkänä ja toivottomana. Tai että jos pitää sanoa ikäviä, kipeitä asioita, ei aina kannata olla äärimmäisen suora ja rehellinen. Mutta nyt ’dagen efter’ meni näin:
”ÖÖK! YRRÖÖK!”
”Ei siun Timo ois pitäny nii paljo juuva. Kyl siul ny varmaa o huono olla. Ja miten sie ny muka tuos kunnos sinne kouluunki voit mennä? Ethä sie voi sielt rapulan takii ruveta pois olemaan. Eikös se opettaja suutu, ja laita lapun siun vanhemmilles? …ai nii, anteeks…”
”Oo ny Meeri perkele hiljaa ku et mistää mitää tiiä!”
”Ja viel kiroiletkii siin. Voi jos siun äitees tietäis, mitä pojastans on tullu!”
”Etkö sie puhetta ymmärrä? … Onko se jo puol kymmenen. Mie käyn pankissa, oota tääl nii puhutaa sit ku mie tuun takasi!”
”No mihinkäs mie ny täst menisin!”
Tuohon aikaan en vielä tuntenut krapularyypyn elvyttävää vaikutusta, joten palattuani pankista olin edelleen huonovointinen. Peittääkseni oloni ja tunteeni ja ollakseni vakuuttava pidin Meerille puheen kirjakielellä:
”Kuule Meeri. Olen pahoillani siitä, että siellä Sonkavaaralla ollessamme en vielä ymmärtänyt asioita. Mutta nyt ymmärrän. Olen pahoillani siitä, että kosin sinua ja menin kanssasi naimisiin. Emme sovi toisillemme yhtään, nyt sen tajuan. Olen pahoillani myös siitä, että olen kerran yhtynyt sinuun ja vienyt sinulta neitsyyden. En olisi halunnut, mutta koin sen velvollisuudekseni. Olen päätynyt siihen, että lähdet takaisin Sonkavaaraan, laitamme eropaperit vireille ja saat minulta korvausta. En saisi testamenttien mukaan antaa sinulle perinnöstäni mitään, mutta olen kuitenkin päätynyt antamaan sinulle kolmekymmentä tuhatta markkaa. Älä kerro kenellekään. Tässä shekki, jonka voit pankista lunastaa. Se on työmiehen puolen vuoden palkka, ja siitä riittää sinulle säästäväisesti eläen vuodeksi käyttörahaa. Tässä on vielä seteleinä viisi sataa. Saat niillä junalipun, syötävää ja varmaan niistä riittää vielä vaikka kauniiseen klänninkiinkin. Nyt toivon, että pakkaat vaatteesi ja lähdet.”
”Joko nyt oot Timo lopettanu?! Ootko?”
”Juu, sano vaan mitä haluut.”
”Siekö miuta huorakses luulet! Kyl mie meen, mut emmie siult viittä pennii ota!”
Nyt minullakin nousi tunteet pintaan. ”No ethä sie viittä pennii voikaan ottaa, etkö tiiä ettei semmosta kolikkoo oo enää käytössä!”
”Ja etkö sie Timo tiiä, ett minkä on Jumala yhdistäny ja yheks lihaks muuttanu, sitä ei ihminen saa erottaa! Kyllä sie Timo vielä palat helvetin tulessa. Ja nyt ku mie meen, niin jos mie viel siut joskus nään, nii mie lähetän siut sinne helvettiin nopeammin ku sie arvaatkaa!”
Ja Meeri meni. Viikon päästä sain Meerin isältä kirjeen:
”Sie perkele. Emmie osaa kirjeitä kirjottaa noi hianolle miähelle ko sie, mut tän mie sanon. Sie oot meän Meeristä huaran tehny, ja sie palat helevetin tules. Ei se haluu ees tänne tulla ku sie oot sen ulos heittäny. Ei se vois kylän raittii kävellä ku kaikki ois kuiskimas. Siel se vaa ny siel kaupunkis huaraa ja helevettiin joutuu sekin. Mut jos mie siut tääl Sonkavaaral nään, nii sie pääset sinne helevettii saman tiän. Sen mie lupaan. Ja jos miulle tulee sinne Helsinkii asiaa, nii otan kirveen mukaa jos vaikka sattuisit tulemaa katul vastaa.
Eetu täs. Ja Alma on samaa miältä.”
Olin elänyt itsellistä elämääni tuskin kuukauttakaan. Siinä ajassa olin tuhonnut suvun perintötilan, mennyt naimisiin väärän naisen kanssa, eronnut tuoreesta vaimostani ja saanut hänestä ja hänen vanhemmistaan elinikäiset vihamiehet. Olin tullut opiskelemaan mutta en ollut oppinut vielä mitään, paitsi sen että kaupungin tytöt ovat nätimpiä, villimpiä ja ylpeämpiä kuin Sonkavaaran tytöt. Ja kovempia rahan perään.
Kauppakorkean luennoilla en jaksanut kuunnella. Mutta pian minulla oli suunnitelma.
3
Lokakuussa 1990…jossain kuussa 1991 tai 1992
Olin aina halunnut ruveta kauppamieheksi, tai pisnesmieheksi kuten kaupungissa sanotaan. Vaarini oli ainoa ihminen, jota olin elämässäni ihaillut. Ja vaari osasi kaupat. Nyt minulla oli vaarin perintörahaa alkupääomaksi. Kun en luennoilla jaksanut kuunnella, tajusin nopeasti että en minä mitään maisterin tai ekonomin papereita tarvitse pisneksen tekoon. Pitää vaan oppia oikeat termit, niin että pystyy puhumaan älykkäitä muiden pisnesmiesten kanssa. Ja sen puhetyylin oppimiseen keksin hyvän keinon.
Massaluennoilla katselin ympärilleni. Hain kuuntelijoiden joukosta sellaista tyttöä, joka näyttäisi tunnolliselta opiskelijalta. Ei liian kaunis, mutta ei ihan rumakaan. Suloinen maalaispoika, jonka tilillä kohta kaikki tietäisivät olevan 1,2 miljoonaa, voisi hurmata tuollaisen tytön miten tahtoo. Ja sitten koulun kahvilaan.
”Moi, mä oon Timo. Huomasin, että sä olit äsken samalla luennolla. Noi investointien kannattavuuslaskelmat on aika vaikeita mulle, voisitko sä selittää, mitä se annuiteettimenetelmä oikein tarkoittaa?”
Kun olimme tavanneet koulun kahvilassa muutaman kerran, kysymykseni olikin tytön mielestä muka niin vaikea, että se vaatisi pidempää pohdintaa. Sain kahvikutsun tytön kämpille. Käytin kondomia.
Saadakseni kattavan yleiskuvan pisnestermeistä, minun piti mukakäydä useilla luennoilla. Tarvitsin siis useita tyttöjä. Ongelmaksi olisi voinut tulla, miten päästä turhista eroon. Sekin ratkesi kuin itsestään. Kerran juttelin kahvilassa kirjanpidon alkeista, kun kannattavuuslaskelmatyttö näki meidät ja tuli samaan pöytään.
”Timo, mitä sä teet? Kuka tuo on?”
”Aa, se on kirjanpitotyttö. Entä?”
”Mitä helvettiä sä puuhaat ton kanssa! Mä luulin että me ollaan kimpassa!”
”No, elämä on. Tajusin juuri, että tarvitsen elämääni hieman toisenlaista naista kuin mitä sä oot. Ja tää kirjanpitotyttö on just sitä, mitä mä haluun.”
Kirjanpitotyttö oli hyvillään. Hän oli voittaja.
***
Minulla on ruskeat silmät. Vaarin isä oli kai reissuillaan liian pitkään, ja vaarin äiti oli törmännyt kiertelevään vähemmistörodun edustajaan. En tiedä. Naisten kanssa ruskeat silmät toimivat oikein hyvin. Kilpailevat ’pisnesmiehet’ joskus kokevat minut haasteeksi.
Joku neljännen vuosikurssin äijä halusi haastaa mua. ”Sul on 1,2 miltsiä tilillä, mikset sijoita niitä? Kämpät on tullu nyt vähän alaspäin, ja ne on ihan varma nakki. Kämpät on Stadissa aina noussu, ja nousee aina. Miten vittu sä voit olla niin tyhmä, että asut vuokralla?”
”No joo joo. Ootko huomannu, että autopuhelimet ei oo enää autopuhelimia? Ne voi ottaa messiin, eikä paina kun jotain 5 kiloa. Siinä on tulevaisuus. Jengi haluu ottaa puhelimen mukaan, niin että ne saa kiinni. Tarvitaan vielä hyvä nimi. Nyt se voisi olla ’murikka’, mut parin vuoden päästä kun se mahtuu käteen, se voisi olla ’kännykkä’. Mä ostin vähän Nokiaa viime viikolla, ja tekisit samoin etkä puhuis niin paljon paskaa.”
”Vittu sua kun oot maalaisjuntti. Tyhmä.”
Asuntojen hinnat putosivat vuodesta 1990 vuoteen 1994 noin puoleen. Nokia nousi 1990-luvulla täysin arvaamattomalla tavalla.
***
Kun lama iski kunnolla päälle 1991, kaikki meni alaspäin. Minulla oli sellainen olo, että tuossa tilanteessa pitää myydä, myydä, myydä. Minulla ei ollut paljon muuta myytävää kuin markkoja. Myin 1,2 miljoonaa markkaa ja sain niillä Sveitsin frangeja, puntia, dollareita ja jenejä. Viikon päästä Suomi devalvoi 12,3 %, ja kun markka laitettiin kellumaan 1992, se menetti arvostaan vielä 27 % ecuun nähden. Olin ollut oikeassa.
***
Olin ollut kauppakorkeassa kirjoilla noin puolitoista vuotta. En ollut suorittanut yhtään tenttiä, mutta olin oppinut ’reittä pitkin’ pisnesmiehen puhetavan. Ja saanut sivutuotteena muutamia nautinnollisia orgasmeja. Olin siis valmis.
Mietin, pitäisikö minun perustaa firma. Perustin varmuuden vuoksi kaksi. Mutta en halunnut ostaa halvalla ja myydä vähän kalliimmalla, koska se sitoo pääomaa. Paljon parempi on myydä lupauksia eli palveluita.
Tiesin, että parhaat turhien lupausten myyjät ovat vakuutusyhtiöt ja pankit. Minulla oli tässä vaiheessa vajaa 2 miljoonaa markkaa ja arvelin, että niillä rahoilla ei perusteta pankkia eikä vakuutusyhtiötä. Piti keksiä jotain muuta.
Tunsin Maslow’n tarvehierarkian ja uskoin, että sen opastuksella pisnes saadaan luistamaan.
Maslow’n mukaan ihmisen tarpeiden hierarkinen järjestys on:
- Fysiologiset tarpeet
- Turvallisuuden tarpeet
- Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet
- Arvonannon tarpeet
- Itsensä toteuttamisen tarpeet
Näistä ensimmäinen on perustavin ja viimeinen korkein tarve.
(lähde: Wikipedia)
Asiakassuhteissa lähden tietenkin ykkösestä, eli asiakas pitää syöttää ja juottaa huolellisesti. Kakkonen tarkoittaisi uhkailua ja kiristystä, sitä en halua jatkuvasti käyttää koska se johtaa helposti laittomuuksiin, mutta pidetään se silti mielessä. Kolmonen on avain, eli syöttämisen ja juottamisen jälkeen miesasiakkaan pitää saada pillua, ja naisasiakkaan pitää saada munaa joko minulta, tai jos hän on nuori ja ronkeli, niin joltain Hunksilta. Tuon kun minä järjestän, niin pisnes sujuu varmasti.
4
Joskus 1990-luvulla
Tuo mies mua tuijottaa. Miksi tuo serbialaisen näköinen mies tuolla baaritiskillä mua tuijottaa?
Olen asiakastilaisuudessa, olen syöttänyt ja juottanut herraa sopivasti, ja nyt istumme yökerhon tapaisessa paikassa. Olen järjestänyt asian etukäteen, pyytänyt Tatjanan ja Natalian istumaan naapuripöytään, hakenut Tatjanaa tanssimaan ja antanut herralle vihjeen, että hae sinä tuota toista. Herra tykkää Nataliasta, tykkää ehkä Tatjanasta vielä enemmän. Olen tekemässä taktisen poistumisliikkeen, sanonut herralle että minua väsyttää mutta varmasti kauniit neidit voivat jatkaa illan viettoa kanssasi. Ja herra tietää saavansa kummalta vaan, tai vaikka molemmilta. Olen lähdössä, mutta miksi tuo mies tiskillä mua tuijottaa?
***
Kävin vielä pubissa yhdellä, ja sitten taksilla kotiin. Rapussa kämppäni kohdalla seisoo helvetillisen näköinen gorilla. Mies on kaksimetrinen, painaa sataneljäkymmentä ja on varmasti vetänyt nappeja riittävästi. Käännyn rapussa alaspäin, haluan karkuun. Alapuolellani seisoo se sama serbi. Hänellä on stiletti kädessä. Hän sanoo:
”Fak juu mään. Juu sell no kööl in Hesperia. Tät is mai pleis. Juu sell no kööl in Helsinki. Or, juu will ket tis.”
Serbi laittoi stilettinsä terän sisään, ja löi pelkällä kahvalla minua vatsaan.
”Oukei, I see. Please go away now.”
***
Tietenkin minun piti ottaa opikseni tuosta tapaamisesta parin ystävällisen serbin kanssa. Mutta sehän ei voinut tarkoittaa sitä, että luopuisin bisneksistä. Ei, ei niitä voinut muuttaa, ne perustuivat pilluun niin täysin. Mutta olin sen verran älykäs, että hankin itselleni henkivartijan.
Minulla oli tuolloin omaisuutta lähes 5 miljoonaa markkaa. Totta kai minulla oli varaa palkata itselleni henkivartija. Kyselin ja katselin, ja aika nopeasti löysin täydellisen ehdokkaan. Hänellä oli noin kolme mustaa vyötä itämaisissa taistelulajeissa, ja pimeitä aseita vaikka Sveitsin armeijalle. Ja mikä kaikkein parasta, hän oli nainen.
Hänen nimensä on Aina. En voi tietää, onko joku maalaispappi oikeasti suostunut antamaan tytölle nimeksi ’Aina’. Eihän noissa hommissa kysellä verokirjoja eikä työtodistuksia. Kuitenkin, minulle hän on aina Aina.
Kun mies on miehen henkivartijana, hän juoksee kun tulee oikein tiukka paikka. Kun rakastunut nainen on miehen henkivartijana, hän taistelee kuin naarasleijona, vaikka omaan kuolemaansa saakka. Näillä ajatuksilla harjoittelin Ainan kanssa sorminäppäryyttä ja kielitaitoja, kunnes huomasin, että Aina on hevoshullu. Ratsastaessaan minulla Aina tunsi todellista yhteenkuuluvuutta, ja se toki sopi minulle. Olenko kyyninen paskiainen?
***
Joskus liikesuhteissa oli haasteita. Eräänä iltana jouduin soittamaan eräälle vakioHunksille, keneltä olin ostanut palveluita nuorille naisasiakkaille jo useita kertoja.
”Timo tässä moi. Nyt on paha paikka, voitko auttaa?”
”No, mikäs nyt on? Joku munahaukkako?”
”No ei kun tää äijä haluu panna karvaiseen perseeseen. Enkä mä voi siihen suostuu”.
”Luuletko että mä? Luuleks ett oon joku puppelipoika?”
”Ajattelin, että jos tuplaan taksan. Saat viis hunttia.”
”Vittu luuletko että annan jonkun Börjen rääkätä mun peräpukamia viidellä huntilla? Ei perkele!”
”Tulisit ny. Saat kilon.”
”No kai sit. Kyllä mä tonnilla myyn mitä vaan.”
5
noin 2006
Silloin kun en ollut yökerhoissa töiden eli bisnesten takia, olin siellä vapaa-ajan harrastuksena. Lähdin aina yksin liikkeelle, mutta tulin usein kaksin kotiin. Minulle oli tärkeää tietää, että keski-ikäistyvästä vartalostani huolimatta pystyisin vielä hurmaamaan naisia myös ilman rahaa. Tai siis ilman sellaista rahaa, joka siirtyy taskusta toiseen. Tarjoilijat saivat kyllä rahansa.
Storyvillessä käy lähinnä keski-ikäisiä naisia, joskus vähän vanhempiakin. Ja heillä on yleensä perinteinen, suomalainen ikääntyvän ihmisen ruumiinrakenne. Mutta nyt sinne oli tullut jatsia kuuntelemaan joku harvinaisen upean näköinen nainen. Joka näytti olevan yksin. Kävin saman tien kiinni, ennen kuin joku muu ehtii.
”Moi, lähetkö tanssimaan?”
”Tantsimaa? Jaa.”
Nainen oli siis virolainen. Ilmankos.
Tämän naisen nimi on Karina. Hän vaikutti viihtyvän seurassani hyvin ja ihmettelin, miksi. En mielestäni ollut tarpeeksi hyvän näköinen tälle naiselle. En tuolloin vielä tuntenut virolaista arvomaailmaa.
Virossa ei ole tasa-arvoa eivätkä sukupuoliroolit ole samankaltaisia kuten Suomessa. Naisen pitää olla kaunis. Ja pysyä kauniina. Miehen pitää olla riittävän varakas ja menestyvä ja antaa naiselle kaikki, mitä tämä haluaa. Tai ainakin riittävästi.
Karina tunsi suomalaista käytöstä ja tiesi saavansa suomalaisilta miehiltä parempaa kohtelua kuin virolaisilta. Suomalaiset eivät vielä tunteneet Karinaa, mutta sekin aika koitti pian.
***
Karina tuli yöksi nukkumaan lähellä sijaitsevaan kotiini, mutta seksiä emme harjoittaneet. Olimme väsyneitä, mutta toisaalta minulle riitti se, että tuo nainen olisi ollut valmis seksiin kanssani. Eikä mistään rahavaatimuksesta ollut ollut puhetta, joten tiesin että sitä ei tulisi.
Seuraavana päivänä päätimme lähteä rannalle. Karina vei minut kotiinsa, koska hänen piti hakea bikinit. Rannalle päästyämme huomasin, että bikineissä ei ollut ollut paljon hakemista, niin pienet ne olivat. Ihailin ja mietin, keneltä tuo nainen oikein oli karannut.
Illalla Karina lähti laivalla takaisin Tallinnaan, vaihdoimme puhelinnumerot ja ajattelin, että tuosta naisesta ei enää ikinä mitään kuulu.
***
Kului viikko. Myöhään lauantai-iltana ollessani tietenkin bilettämässä sain puhelun:
”Tere. See on Karina. Mul on nyt semmone kauhee katastroof ett ma ei tea, mita ma teen.”
Karinan ääni oli itkuinen eikä hän muistanut paniikissaan puhua niin paljon suomen sanoja, kuin normaalisti osasi. Ymmärsin silti.
”No, mikä sulla on hätänä? Miten voin auttaa?”
”Ma olen siin Helsingisse ja ukse on lukossa enka ma pääse mihinkä. Viimene laev on menny ja mul ei ole raha.”
”Oletko sinä siellä oman kotisi oven takana? Minä voin tulla hakemaan sinut minun kotiin.”
”Jaa. Mina olen siin. Tule pian, siin on kylm. Sina teat sen addressin.”
”Joo, kyllä minä muistan. Otan taksin ja tulen heti.”
”Aitt´äh. Kiitos.”
***
Karinan kodin edessä sanoin: ”Niin miten sinulle nyt noin on käynyt?”
”Mina tulen Helsingisse etta me voidaan katsoa, mikä on kenenkin tavara. Ja Kari, se paska on vaihtanut ukseen lukot. Se sano vaa ett ei se ehdi tulla Hämeenlinnast tänään. Sina teat, Kari Uskali, se poliitikko. Se hullu.”
”Ohho. En kyllä sellaista poliitikkoa muista. Oliko tämä siis teidän yhteinen asuntonne?”
”Joo, tai on sillä Karilla Hämeenlinnassakin asunto, ja vaimo ja lapset. Tai entinen vaimo.”
”Jaha. No, nyt lähdetään meille, tuo taksi odottaa.”
***
Aamulla Karina oli sen verran rauhoittunut, että palkitsi minut seksillä. Taisi kyllä haluta sitä itsekin. Ei se kovin mielikuvituksellista ollut, mutta minulle kelpasi hyvin.
”Timo kiltti”, Karina sanoi minulle aamukahvin ja ’aamukahvin jälkeen’. ”Mina en voi koko aja tulla tänne Helsinkiin, kun se paska Kari ei avaa ovea. Siel on minu itaalialaiset hienot nahkasohvat ja kaikki. Onko sull sellanen kone, sellainen porakone, että voit rikkoa sen lukon?”
”Mitäh. Ei sellaista voi tehdä! Poliisi tulee.”
”Ei tule. Minu nimi on siel talon kirjas, ja sina olet ollutki seel. Sina teat, ett see on minu kodu.”
”No, jos saadaan sinne lukkoseppä paikalle, ja sinä pystyt todistamaan, että sinulla pitäisi olla pääsy sinne.”
”Öiih mul ole semmonen raha! Se lukksepp maksaa iso raha. Se on varmaa eestilaine poolen kuun palkka!”
”No, minä voin antaa sinulle sen rahan. Mutta poraamaan en ala.”
***
Ja lukkoseppä tuli. Hän otti meidän molempien henkilötiedot, ja sai Karinan nimen talonkirjasta. Ennen kuin hän alkoi porata hän sanoi: ”Nää on vaan niin hankalia juttuja meille. Kun sen tietää, että näistä tulee aina poliisitutkinta.”
***
6
2007
Karinan kanssa tapailin silloin tällöin parin vuoden ajan. Opin valtavasti uusia asioita. ’Reittä pitkin’ tapahtuva opiskelu on miellyttävää, sen olin huomannut jo kauppakorkean aikoina.
Virolainen ajattelutapa ja tapakulttuuri poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Liekö neuvostoajan ja sen jälkeisen raa’an kapitalismin yhteistulos. Opin sen, että ystävää autetaan aina kun voidaan, ja vihollisia ja viranomaisia kusetetaan aina, jos siitä on jotain hyötyä.
Opin sen, että Karinan äiti tekee hyvää kotiruokaa. Hän varmaankin olisi halunnut meistä muodostuvan pysyvän parin, mutta kumpikaan meistä ei tainnut koskaan ajatella sitä mahdolliseksi.
Opin ymmärtämään ja vähän puhumaankin viron kieltä. Ja opin tietämään paljon siitä, mitä Helsingissä liikkuvat virolaiset puuhailevat ja mitä eivät. Tai kuka mitäkin.
Opin sen, että kun Karina suuttuu entiselle miehelleen (siis Karille) oikein tulisesti, siitä voi seurata monta käyntiä Pasilan poliisitalolla, monta käyntiä asianajajan luona ja lopulta käräjäoikeudessa. Oikeus voitti, ja Karina sai roskalehdille antamistaan haastatteluista vähän kipurahaa. Farssissa oli kaikki ainekset siihen, että Matti Nykäsen ennätys perättäisinä päivinä lööppeihin pääsystä taisi mennä rikki.
7
noin 2008
Silloin kun rahaa on hieman liikaa, sitä pitää työntää johonkin. Opin käymään kasinolla.
”Viistoista”
”Card”
”Too many”
”Kuustoista”
”Card”
”Too many”
”No more cards. Dealer: Eight, eleven, twenty-one.”
Maailmassa on monta tapaa hävitä rahaa, ja monta tapaa saada hyvän päivän tuttuja. Kasino on yksi parhaista. Moni ei tarvitse rahaa, juttelee vain. Joku pyytää, ja annan. Joku muu käy, ja saa kunnioituksen sillä, että talo tuo häntä varten pöytään keltaisia chippejä. Kukin arvoltaan 5000 euroa. Ja niitä on monta, todella monta.
***
Rakkausasiani olivat aivan hunningolla. Koska bisneksiini kuului pillun hankkiminen asiakkaille, olin tietysti joskus harvoin itsekin päätynyt intiimiin tilanteeseen nuoren venäläisen naisen luo. Hassua, kun kysyin että ovatko he Pietarista, niin kaikki olivat Pietarista. Samapa tuo.
Noin 15 naista myöhemmin havaitsin, että ’joskus tekis, toisinaan sitten taas ei’ (Raulin biisiä lainaten). Aika monen kanssa olin halunnut vaan jutella, vaikka en osaa venäjää. Muutaman sisään olin työntynyt, mutta yhtään mällinlentoa en ollut kokenut. Väliäkö sillä.
***
Kasino on Suomen kansainvälisin paikka. No, jos ei lentokenttää lasketa. Kasinolla kokoontuu säännöllisesti melkoinen määrä Helsingissä asuvia maahanmuuttajia. No, ei kovin montaa somalia, mutta sitäkin enemmän kiinalaisia, thaimaalaisia, vietnamilaisia, venäläisiä ja muita.
Vakiopelaajat käyvät useita kertoja viikossa. Kaikki vakiopelaajat muistavat toisensa alkuperään katsomatta. Ja on yleisesti hyväksyttyä joskus pyytää naamatutulta pientä palvelusta. Niinpä eräs keski-ikäinen thaimaalainen nainen tuli aivan luontevasti kysymään minulta: ”Sina ei vaimo? Mine luule, sina ei vaimo.”
”Joo, ei minulla ole vaimoa.”
”Sina ottaa vaimo? Tule ulakertaan”.
”Häh, nytkö?”
”Tule, tule.”
Nainen vei minut kasinon yläkerrassa olevaan kahvioon.
”Kato, han Mary. Kaunis tutto, noori. Mutta han onkelma. Han tullut Soomeen, soomalaine mees ostanu netista. Mutta mees ei haluu. Heittaa pois. Nut Mary ei rahaa, ei lippu Thaimaahan. Ei saa olla Soomessa. Sina soomalainen kiltti mies ota sina Mary. Han huva vaimo, noori. Ei hoora, yhen meehen kanssa ollu.
Nurkassa istui noin 15-vuotiaan näköinen thaimaalainen tyttö. Mutta tiesin, että aasialaisten tyttöjen iän voi helposti arvioida väärin. Koska hän oli päässyt kasinolle sisään, hänen täytyi olla vähintään 18-vuotias, tai sitten hänellä oli väärennetty passi.
Tämän asian ratkaisi tytön nimi. Yleensä en halua kenellekään mitään pahaa vaan haluan miellyttää kaikkia. Mutta Meeriä kohtaan olin tehnyt väärin, ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että voisin hyvittää asian tekemällä tälle toiselle ’Meerille’ palveluksen.
Ei naisen oikea nimi tietenkään ollut Mary, vaan epäilemättä jotain käsittämätöntä mongerrusta, mutta monet thaitytöt ottavat länsimaisen lisänimen. Ainakin jos aikovat saada itsensä kaupaksi.
On sitä ennenkin naimisiin menty oudoin perustein. Rohkeasti eteenpäin.
”Hei, mä olen Timo. Puhutko suomea?”
”Vaha”.
”How about English?”
”Jees inklis bettöö.” Ja sain palkaksi ujon, mutta ystävällisen hymyn.
***
Naimapaperit ja luvat piti saada kuntoon. Maryn myynyt trokari sai helposti väärennettyä sen aiemmin tehdyn passin lisäksi vielä pari muutakin paperia. Thaimaasta saa mitä tahansa, kun on rahaa. Ja mistä ne voisivat Helsingin maistraatissa tietää, mikä thaimaalainen paperi on aito ja mikä ei. Kun tulimme maistraatista kotiin, korkkasin juhlan kunniaksi oluen. Mary oli odottanut jotain muuta:
”Mai mään! Kam ään lav mii! Sex mii!”
”Mary, I’m sorry if you have understood me wrong. You may stay here at my home as long as you like, and you will get food and some pocket money for clothes and such. But I don’t love you and I will not have sex with you. You are a very nice girl, but much too young for me.”
(käännös: Mary, olen pahoillani jos olet ymmärtänyt minut väärin. Saat asua kotonani niin kauan kuin haluat, ja saat ruokaa ja vähän taskurahaa vaatteita ja sellaista varten. Mutta en rakasta sinua enkä aio harrastaa seksiä kanssasi. Olet oikein kiva tyttö, mutta aivan liian nuori minulle)
“Juu lav me nou?”
“I like you a lot, but I am too old for you. Please try to understand. I only wanted to help you because you were in trouble. You need a younger man, or boy, actually. Please feel free to move away whenever you find somebody else and are ready for it.”
(käännös: Pidän sinusta paljon, mutta olen liian vanha sinulle. Yritä ymmärtää. Halusin vain auttaa sinua, koska olit vaikeuksissa. Tarvitset nuoremman miehen, tai oikeastaan pojan. Voit muuttaa pois oman halusi mukaan milloin tahansa, kun löydät jonkun toisen ja olet valmis siihen.)
“Juu send mii övei?”
“No. You - can - stay - as - long - as -you - like. But - you - may - leave - whenever - you - like. My - place - is - big - enough - for - both - of - us. You - will - have - a - room - of - your - own. You - may - bring - visitors, but - no - men. No - sex - here. Do -you - understand?”
(käännös: Ei. Voit viipyä niin kauan kuin haluat. Mutta voit lähteä milloin haluat. Asuntoni on tarpeeksi iso meille molemmille. Saat oman huoneen. Saat tuoda vieraita, mutta ei miehiä. Ei seksiä täällä. Ymmärrätkö?)
“Mii sori, mai män laik me nou”.
8
noin 2009…2010
Mary asui kanssani noin kahdeksan kuukautta, ja sitten hän hävisi. Keittiön pöydällä oli lappu: ”Mii sori mast kou nau. Tänk juu.”
Tuo Maryn ratkaisu sopi minulle hyvin, koska olin löytänyt itselleni suomalaisen naisen, joka oli kumma kyllä ollut hieman epäileväinen Maryn suhteen. Tuo suomalainen nainen oli ensimmäinen, jota ihan aidosti halusin. Hänen nimensä on Eija.
Eija on erikoinen nimi, koska se koostuu kahdesta suomalaisesta sanasta. Ei ja. Yhtä hyvin Eijan luonnetta voisivat kuvata myös sanat: Ei mutta. Joo ehkä. Kyllä nyt. Mutta entä.
Minulta oli mennä hermot. Olin rakastunut ihanaan naiseen, joka suhtautui minuun varauksellisesti. Opin ymmärtämään kuinka raskasta on olla parisuhteessa silloin kun itse on se, joka rakastaa enemmän. Tai haluaa kipeämmin.
Sain kuitenkin puhuttua Eijan edes harkitsemaan naimisiin menoa kanssani. Ensimmäistä kertaa olin todella haluamassa naimisiin, en joutumassa. Ja nyt, tuo unelmieni nainen ehkä suostuisi, kun eroni Marystä olisi selvä.
***
Eroaminen oli hieman vaikeaa. Ensimmäinen erohakemus tuli bumerangina, koska siinä ei ollut Maryn uutta osoitetta. Eikä suomalaista henkilötunnusta. Eikä edes oikeaa nimeä. Thaikieltä kirjoitetaan jollain epämääräisillä koukeroilla, en minä niitä ollut koskaan oppinut. Jouduin soittamaan käräjäoikeuteen.
”Enhän minä voi tietää Maryn uutta osoitetta, kun hän on lähtenyt mitään sanomatta. En voi tietää, onko hän Suomessa vai Thaimaassa, onko edes ylipäätään elossa vai kuollut! Enkä minä hänen henkilötunnustaan muista, kai teidän virkavelvollisuutenne on tietää, kenen kanssa minä olen naimisissa, että voin erota!”
”Rauhoittukaa nyt. Kuulostaa kyllä melko hankalalta. Ehkä paras tapa on todistaa esimerkiksi talonkirjalla, että olette asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta, ja hakea eroa siis oikeastaan hylkäämisen perusteella.”
”No eihän me nyt olla asuttu erossa kahta vuotta! Ei edes lähelle.”
”Sitten ette taida voida muuta kuin odottaa.”
***
Ero kuitenkin tuli aikanaan, ja Eija meni kanssani naimisiin. Olin päässyt naimisiin ihanan naisen kanssa! Tosin hääyönä ei tällä kertaa tapahtunut mitään. Ja sitten kuulemma kuorsasin.
Tietenkin Eijan minuun kohdistamat epäilyt olivat olleet perusteltuja. Ei Eija tyhmä ollut.
Olin tehnyt jo lähes kaksikymmentä vuotta raskasta työtä. Tai bisnestä. Bisnes oli perustunut siihen, että sain asiakkaat ostamaan ylihintaisia palveluita, lähes ei mitään. Siis konsultointia. Eihän se heiltä pois ollut, hehän käyttivät firman tai kunnan rahaa. Ja käyttivät sitä paljon. Vastalahjaksi he saivat Helsingin reissuillaan kaikkea, mitä mies voi toivoa. Tai nainen.
Kun yritin tehdä ahkerasti töitä, istuin ulkona lähes joka ilta. Asiakaspäivälliset ovat rankkoja, niissä menee pitkälle yöhön. Tai joskus koko yö. Ja niitä oli lähes joka päivä.
Olin jo pitkään ollut alamäessä, ennen kuin päivällispöydässä sain suoraa palautetta: ”Timo hei. Mie oon tullu tänne Kotkasta asti sopiin kaupoista, ja mie en saa siusta mitään tolkkuu. Mie meen nyt hotelliin, ja huomeen kotiin. Koita pärjätä.”
Olin hämmästynyt. Minäkö humalassa? Tai olinhan saanut aiemminkin sellaista epäsuoraa palautetta, että en ollut saanut uusia kauppoja pitkään aikaan. Rahani olivat vähentyneet.
Oli aika antaa itselleni potkut.
9
2011
Olin polttanut itseni loppuun. Halusin pois oravanpyörästä. Tai ylipäänsä halusin pois. Myin bisneksen, tai eihän minulla juuri myytävää ollut, ei firmalla ollut ilman minua mitään arvoa.
Henkivartijani Aina oli ollut minulle uskollinen tuohon päivään saakka, vaikka en ollut enää antanut hänen ratsastaa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Eijan kanssa siis. Aina halasi minua ja toivotti minulle kaikkea parasta.
Oliko Eija siitäkin mustasukkainen? En tiedä. Sen tiesin kyllä, että ei Eija jaksa katsella juoppoa tyhjäntoimittajaa, vaikka minulla vielä vähän rahaa olikin.
***
Eija epäili minua mielenvikaiseksi. Niin epäilin itsekin. Halusin vain pois, käpertyä koloon jossa saisin olla rauhassa, missä kukaan ei vaatisi minulta mitään, eikä antaisi negatiivista palautetta. Sain Eijalta lupauksen, että hän ei pakota minua hoitoon, koska sitä en kestäisi.
”Me riideltiin ja sovittiin
mä sanoin juu, sä sanoit ei
mä sanoin juu, sä sanoit ei
mä sanoin juu, sä sanoit ei, mä sanoin juu
Kauppaopiston naiset, ne todella kääntää mun pään”
(Kari Peitsamo)
Jossain vaiheessa sain Eijan ymmärtämään, että aion lähteä oma-aloitteisesti pois, ennen kun hän jättää minut.
Pakenin kotoani puiston penkille.
***
HERÄTYS! Herätkää!
Avasin silmäni ja näin edessäni pienikokoisen mutta sitäkin virkaintoisemman nuoren naiskonstaapelin. Katsoin taakseni ja näin lempeän näköisen, kookkaan mieskonstaapelin. Silloin kun on riittävästi habaa, ei tarvitse esittää kovempaa kuin mitä onkaan.
Nainen oli äänessä: ”Ihmiset on huolissaan, kun te makaatte siinä penkillä. Ja alkoholi haisee tänne asti. Mitä te olette tänään juonut?”
”En mitään.” Tiesin, että juopumus ei ole Suomessa rikos.
”Ette mitään! Onko teillä koti tässä lähellä?”
”En tiedä”, vastasin täysin totuudenmukaisesti.
”Ette tiedä! Onko teillä jokin paikka mihin mennä? Oletteko avioliitossa? Onko teillä joku perheriita päällä?”
Nyt vasta tajusin katsella ympärilleni. Ja näin, kun Eija pälyili nurkan takaa uteliaana.
”On minulla ainakin auto tuossa lähellä, jossa voin nukkua. Vai onko se laillista nukkua autossa?”
”No onhan se laillista. Yrittäkää nyt mennä johonkin.”
”Okei. Onko tämä nyt tällä selvä?”
”No, onhan se.”
Osoitin Eijaa. ”Ja kun siinä nyt olette, niin voitteko katsoa, että tuo nainen ei käy mun kimppuun kun mä kuljen ohi.”
Kun kävelin Eijan ohitse, en malttanut olla sanomatta: ”Mitä VITTUU sä laitat skoudet mun perään!”
”Mä ajattelin, että sulle vois tehdä hyvää olla vähän aikaa sellaisessa valkosessa huoneessa.”
”Siis mitä valkoisessa huoneessa?”
”No sellasessa mitä Hesperiassa on.”
”Sä olet perkele luvannut, että sä et mua pakkohoitoon laita! Mä kuolen sellasessa, ihan oikeesti kuolen.”
***
Löysin rauhallisemman paikan, johon Eija ei minua seurannut. Sen verran suuttunut vieläkin olin, että laitoin Eijalle tekstarin: ”Pidäksä mua niin idioottina, ettenkö mä pystyis tyhmiä kyttiä pyörittään ihan 7-0. Mitä?”
10
2011, seuraava päivä
Seuraavana päivänä puhelimeni soi. ”Joo?”
”Tässä puhuu rikosylikonstaapeli Jyrki Vainonen. Oletteko Timo Laaksovaara? Voisitteko tulla tänne Pasilan poliisiasemalle mahdollisimman pian, meillä olisi pari kysymystä?”
”Täh?”
”Niin, voitteko tulla Pasilaan?”
”No se on nyt vähän vaikeaa, koska mua oksennuttaa. Ja on mulle tainnut tulla vähän pataankin. Lompakko on jossain määräämättömässä paikassa.
”Missä te olette?”
”Tällä samalla puistonpenkillä, josta sun kollegat kävi eilen mua jututtamassa.”
”Niinkö? Missä se on?”
”Munkkiniemen puistotien päässä, siinä Koneen vieressä melkein tai vähän vasemmalle.”
”Pysykää siellä, lähetän auton hakemaan.”
”No, onpas teillä hyvä palvelu.”
***
Onnistuin olemaan oksentamatta mustan maijan takaosaan ja pääsin onnellisesti Pasilaan.
”Minä olen rikosylikonstaapeli Jyrki Vainonen, ja tässä on vanhempi rikoskonstaapeli Timo Sutinen.”
”Moikka sulle. Ollaan kaimoja!”
”Meillä on teille ikävää asiaa. Entinen vaimonne on löytynyt kuolleena.”
”Täh, vastahan mä eilen sen näin? Mikäs Eijalle nyt on tullu?”
”Eija on teidän nykyinen vaimonne. Nyt on kyse tästä meeristä.”
”Ai niin, ettehän te voi tietää, että Eijakin on mulle entinen. Mutta mitäs se Meeri minuun liittyy, enhän mä ole nähnyt sitä kahteenkymmeneen vuoteen.”
”Älkää nyt valehdelko. Tehän olette eronnut tästä meeristä vasta viime vuonna.”
”Ai niin sä tarkotat SITÄ Marya? Enhän mä voinut tietää.”
”Yrittäkää nyt käyttäytyä asiallisesti. Teidän entinen thaimaalainen vaimonne on löytynyt kuolleena teidän asunnostanne. Haluaisimme, että voisitte auttaa virallisessa tunnistamisessa. Ja olette pidätetty todennäköisin syin epäiltynä entisen vaimonne murhasta.”
”No nyt tuli vähän liikaa yhessä lauseessa. Mä en tajua.”
11
2011, vielä sama päivä
”Jos ette tajua niin tiedätte varmaan, että teillä on laillinen oikeus käyttää oikeusavustajaa.”
”Nyt sulta tuli tautologiaa. Oikeus-oikeus. Kyllä mä ymmärrän, oon niin monta dekkaria lukenut. Mut ku mä en voi tietää sellaista, mitä mulle ei oo kerrottu. Tajuutko, ääliö!”
”Pyydän teitä jo toisen kerran käyttäytymään asiallisesti. Haluatteko kuulla, mikä on tilanne?”
”No sä kerrot sen kuitenkin, haluun mä tai en.”
”On todella poikkeuksellista, että pyydämme murhasta epäiltyä tunnistamaan uhria. Mutta emme usko, että pystymme löytämään ketään muutakaan, joka sen voisi tehdä. Teidän vaimonne Eija on löytänyt ruumiin kotoaan ja arvelee, että kyseessä on teidän entinen thaimaalainen vaimonne. Mutta me tarvitsemme paremman varmuuden. Voitteko siis tulla kanssamme ruumishuoneelle?”.
”No mennään. Voin antaa Marylle pusun poskelle.”
”Pyydän teitä jo kolmannen kerran käyttäytymään asiallisesti.”
”Ai sä olet siis se, joka osaa laskea. Osaaks toi toinen sit lukea? Ja kuka osaa takasin poliisiasemalle?”
***
Olin ensimmäistä kertaa elämässäni ruumishuoneella.
”Ei tämä ole Mary.”
”Älkää valehdelko. Yritättekö vaikeuttaa murhatutkintaa!”
”No enhän minä, mutta kun ei se ole Mary.”
”Miten niin muka ei ole? Älkää tehkö tilannetta itsellenne yhtään vaikeammaksi!”
”No mä oon niin kusessa, mul ei oo mitään, mua ei kiinnosta mikään. Miten mun tilanne vois olla viel vaikeampi?”
”No onko se meeri vai ei?”
”Ei ole. Usko huvikses.”
”Neljännen kerran, pyydän teitä käyttäytymään asiallisesti.”
12
2011, vieläkin sama päivä
Jossain vaiheessa päivää pääni alkoi hieman selvitä. Sain kuulla lisää tapahtuneesta:
”Teidän vaimonne Eija on löytänyt nuoren thaimaalaisen naisen ruumiin teidän asunnostanne. Meillä on vankkoja todisteita siitä, että te olette syyllinen murhaan. Ja tällä naisella oli mukana sen meerin passi. Älkää enää häiritkö murhatutkintaa väittämällä, että se ei ole meeri.”
”Siis kun se ei Mary ole, niin en minä voi sitä Maryksi muuttaa. ”
”Millä perusteella väitätte, että se ei ole meeri? Tietääksemme teillä ei ollut mitenkään läheistä suhdetta.”
”No kyllä minä sentään vaimoni sen verran tunnen. Ne kaikki. Vaikken muistakaan, mikä Maryn oikea nimi oli. Tai siis on. Eiköhän hän elossa ole.”
”Te puhutte jo ihan sekavia. Teidän asunnostanne on löytynyt kuollut thaimaalainen nainen, joka on ilmiselvästi murhattu. Meillä on selviä todisteita siitä, että te olette syyllinen. Ja naapurinne on kuullut naisen asunnostanne ulkomaalaisen naisen huutoa, ja sitten nähnyt teidän poistuvan rappukäytävässänne juosten.”
”En kyllä muista. Mutta kai sitä nyt ihminen saa rapussa juosta, jos pelästyy meteliä. Ja mitäköhän ne todisteet on?”
”Tutkinnallisista syistä emme voi tässä vaiheessa paljastaa sitä.”
”No saanko mä sit mennä johonkin nukkumaan?”
Päästyäni putkan punkkaan rikosylikonstaapeli Jyrki Vainonen sanoi vanhemmalle rikoskonstaapeli Timo Sutiselle: ”Uskotsä, että se on se meeri?”
”Mistä mie tiiän? Nuo aasialaiset on kaikki saman näkösii”.
11
2011, seuraavat päivät
Seuraavina päivinä kuulusteluni jatkuivat. Olin sittenkin suostunut julkisen oikeusavustajan käyttämiseen, koska näytti siltä että kytät eivät suostu kertomaan minulle mitään. Eivät edes sitä, mitä niin mainioita todisteita minua vastaan muka oli.
”En muista mitään. En muista sitä mitä sanoitte, että olen juossut rapussa. En muista mitään.”
Oikeusavustajani nimi oli Eine. Mitä ihme nimiä tielleni osuukaan. Einellä oli tiukka nuttura, ja hän oli noin 130-vuotias. Käynyt koulunsa joskus uudemmalla keskiajalla. Mutta hänen piti tehdä työnsä. Eine sanoi: ”Päämieheni haluaa tietää, mitä todisteita häntä vastaan on.”
”Aplodeja”, sanoin.
Rikosylikonstaapeli Jyrki Vainonen sanoi: ”Tämä meeri, tai kuka hän päämiehenne mielestä onkaan, on löytynyt päämiehenne ja hänen vaimonsa yhteisestä asunnosta kuoliaaksi puukotettuna. Tai tarkemmin ottaen, hänen vatsassaan on törröttänyt keittiöveitsi, joka kuuluu teidän päämiehellenne ja jossa on hänen sormenjälkensä. Oikeuslääkärin alustavan lausunnon mukaan tämän meerin anukseen on ilmeisesti hänen kuolemansa jälkeen penetroiduttu esineellä, joka vaikuttaa penikseltä. Ja anuksesta on löytynyt päämiehenne spermaa. Olemme saaneet DNA-näytteen päämiehenne partakoneesta.”
”Ai vittu”, sanoin. ”Mut on freimattu.”
***
Vainonen katsoi minua tiukasti. ”Voisiko epäilty tarkentaa, mitä hän äsken sanoi?”
Kiukkuni oli suurempi kuin koskaan. ”Etkö oo yhtään jenkkiläistä skoudeleffaa nähnyt? Freimattu, f-r-a-m-e-d, tarkoittaa, että mut on lavastettu syylliseksi. Ja miten vitussa te ette saa edes selville, kuka se kuollut mimmi oli?”
”Vieläkö te pysytte väitteessänne, että se ei ole meeri?”
Vainonen ei saanut vastausta.
”Ja miten te voitte väittää, että teidät on lavastettu syylliseksi, kun kuolleen naisen anuksessa on teidän spermaanne?”
”Menepä meille ja katso pakastimeen. Siellä pitäisi olla sitä lisääkin.”
”Siis mitä? Miksi teillä muka olisi omaa spermaanne pakastimessa?”
”Mietipä sitä.”
dolce