Kulkija taivalsi määrätietoisesti kohti Oikeaa Elämää. Ilma oli raikas rankkasateen jäljiltä, ja aurinko pilkisti esiin.

Kulkija pysähtyi hetkeksi ja kääntyi katsomaan taakse. Siellä siinsi Blogistania, paikka johon liittyi paljon muistoja. Kulkija kiitti mielessään niitä kaikkia lämminsydämisiä ihmisiä, jotka oli siellä kohdannut. “Ehkä tulen vielä joskus käymään kylässä”, hän ajatteli. “Mutta omaa majaa en enää tarvitse”.

Kulkija kääntyi takaisin menosuuntaansa ja jatkoi matkaansa kohti Mittaamattoman Arvokasta Aarretta. Eikä enää kääntynyt katsomaan taakseen.

Nyt tuntuu ihan ihmeen hyvältä. Erikoisia ristiriitoja on ollut, ja nyt näen valoa. Eikä se ole vastaantuleva juna. Se on elämä.

Olen taas kokenut elämässäni jotain hyvin erikoista. No, tämäkin vielä. Eipähän tarvitse mennä krematorioon miettimään, että en ehtinyt kokea mitään.

Nyt näyttää ja tuntuu taas vähän paremmalta. Eikä siihen ainoana syynä ole se, että nukuin sentään peräti yli viisi tuntia!

Eilen meni tapaaminen kaverin kanssa oikein hyvin. Ja rauhallisissa merkeissä. Pari olutta neljässä tunnissa on hyvä saavutus minulle.

Nyt pitää käydä uusimassa unilääkeresepti, jotta pää ei joudu uuteen hajoamiskierteeseen. Ja saada nämä päässä kiertävät samat ajatukset vähäksi aikaa pois.

Kun olen humalassa, minua ei oteta vakavasti. Ja kun minua ei oteta vakavasti, olen humalassa. Tämä ei liity kehenkään yksittäiseen henkilöön, paitsi minuun. Ja sen kierteen aion katkaista. Jo tänään on ensimmäinen oiva tilaisuus siihen.

Olen jostain syystä joskus katsonut Seinää. Sitä varsin pöhköä viihdeohjelmaa, jossa pitää yrittää mahtua joskus jopa pienemmästä reiästä kun on edes mahdollista.

Olen törmännyt seinään ja pudonnut kylmään veteen. Nyt on pakko pysähtyä. Tiedän, olen ennenkin kirjoittanut jotain tuollaista, mutta nyt tämä on ihan eri luokan asia.

Voi tästä jotain hyvääkin olla. Voin vaikka alkaa taas kirjoittaa runoja.

Blogissani siis. Ja ehkä muutenkin.